Sisällön tarjoaa Blogger.

Kun ei oikein tiedä mihin uskoa, mutta rukoilee silti


Minä käyn kirkossa kerran vuodessa. Silloinkin vaan laulamassa kauneimpia joululauluja. Olo on siellä aina jotenkin kiitollinen, mutta ei sen kummallisempi. Kirkossa katselen aina ympärilleni ja mietin, onko mikään tästä totta. En koskaan ole löytänyt vastausta kirkosta, en virsikirjasta enkä papin puheista. En minä sitä oikein kyllä edes etsinytkään, sillä vastauksella ei tuntunut olevan oman elämäni kannalta merkitystä. Kunnes sillä sitten yhtäkkiä olikin.

AJATUS SIITÄ, ETTEI TAIVASTA OLISI, ON LOHDUTON

Jokainen meistä tietää, että aikamme täällä on rajallista. Jokainen meistä tietää, että kaikesta siitä mitä meillä on nyt, me joudumme joskus luopumaan. Meitä kehoitetaan tavoittelemaan unelmia. Elämään itsemme näköistä elämää, ettei tarvitse sitten kuolinvuoteella katua. Kertomaan ihmisille, jotka meille on tärkeitä, että he ovat juuri sitä. Ja monella meistä "usko on ollut koetuksella" jossain vaiheessa elämää. 


Minulle taivas ja tuonpuoleiseen elämään uskominen sai aivan uuden merkityksen kuoleman kautta. Kun kuolema vei minulta jotain niin arvokasta, niin rakasta ja niin tärkeää, että uskominen oli oikeastaan ainut tapa kestää luopumisesta aiheutunut suru. Olen kirjoittanut täällä blogissani aikaisemmin siitä, kuinka menetimme ensimmäisen lapsemme, ennen kuin hän ehti edes aukaista silmiään. Minulle taivaasta tuli totta, sillä hetkellä, kun painoin suukon hänen otsalleen ja annoin hänen mennä. Ajatus siitä, ettei taivasta olisi, musertaa minut vieläkin, kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Joten minulle usko merkitsee yksinkertaisesti lohtua. 


SURUSSA IHMINEN KEIKKUU USKON JA JÄRJEN RAJAMAILLA


Usko johonkin mitä emme näe tai minkä olemassaolosta emme voi mitenkään olla varmoja, on asia, josta harvoin tulee puhuttua ääneen. Sitä monesti ehkä hävetään ja piilotellaan ja uskotaan ihmisiltä salassa. Uskoo sitten mihin tahansa. Olen monesti itsekin miettinyt sitä, miten hullunkurista on alkaa uskomaan taivaaseen elämänsä kauheimmalla hetkellä. Olen miettinyt sitäkin, että voinko tosiaan uskoa vaan taivaaseen, ilman, että uskon mihinkään muuhun. Mutta olen todennut, että voin vallan hyvin uskoa siihen mihin itse päätän uskoa.


Ja niin minä olen uskonut. Halusin uskoa myös silloin, kun noin kolme vuotta tyttäreni poismenon jälkeen, otin yhteyttä ihmiseen, joka omien sanojensa mukaan kanavoi viestejä tuonpuoleisesta. Halusin uskoa, vaikka kaikki järki minussa huusi, että rajansa kaikella, uskomisella ja epätoivollakin. Olin aina ajatellut, että ennustajiin ja kaiken maailman kanavointeja tekeviin ihmisiin tukeutuu ainoastaan henkiset hippiäiset, jotka polttavat suitsukkeita ja hokee  "hakuna matataa". En kokenut olevani mitään noista ja silti minulle tuli valtava tarve lähestyä tuota ihmistä ja pyytää häntä ottamaan "yhteyttä" tyttäreeni. Keikuin surusta sekaisin, uskoni ja järkeni rajamailla. Ja olin hyvin tietoinen siitä.

 

Hänen kauttaan sain viestin, joka lohduttaa minua vielä tänäkin päivänä. Viestin, jonka luettuani minä itken, vielä tänäkin päivänä. Tyttäreni vierailee minun luona kuulemma öisin. Katselee kun nukun. Äiti on hänen mielestään kaunis ja hän pyytää, etten murehtisi hänen takiaan, ettei hänellä ole hätää. Hän toivoi, että olisin iloinen ja kertoi, että minulla on kaunis hymy. Toivoi minulle voimia jaksaa tässä elämässä.


Tätä on äärettömän vaikeaa selittää, mutta ymmärrätkö, ettei minulle ollut eikä ole edelleenkään mitään merkitystä sillä onko tuo totta vai ei. Mutta minulla oli ja on edelleen valtava tarve uskoa siihen, että hänellä on kaikki hyvin ja hän on jossain turvassa. Suru onneksi ja tietenkin muuttaa vuosien kuluessa muotoaan ja menetysten, niiden kaikista vaikeimpienkin kanssa oppii elämään. Minulle omanlainen uskoni on tuonut lohtua ja se on jotain mitä kukaan ei voi minulta viedä pois. 


jokainen tarvitsee uskoa ainakin siihen, että kaikki järjestyy 

Jokainen joka on joskus menettänyt jonkun rakkaan ihmisen, tietää miltä tuntuu, kun hengittäminenkin käy työstä. Työstä, jota ei edes haluaisi tehdä. Jokainen luopuessaan käy läpi omanlaisensa surutyön. Toiset kovettuu, eroaa kirkosta ja lakkaa uskomasta, jos vaikka johonkin olisivatkin elämänsä aikana uskoneet. Jotkut ei yhdistä suruun minkäänlaista uskomista, koska sellaista ei ole koskaan ollutkaan Ja toiset taas päättää aloittaa uskomisen, johonkin. Yksi asia meitä kaikkia kuitenkin yhdistää, luulen niin. Ja se on toive siitä, että saisi viettää vielä yhden päivän sen itselleen rakkaan ihmisen kanssa. Me tiedämme, ettei se toive voi toteutua, mutta se ei estä meitä toivomasta.

Olen joskus miettinyt, kuinka moni meistä ei oikein tiedä mihin uskoa tai ei usko oikein mihinkään, mutta silti toisinaan iltaisin lausuu mielessään rukouksen? Toivoo uskallusta, vastauksia, rakkautta, terveitä päiviä tai toista mahdollisuutta. Kuka mitäkin. Monelle rukous tarkoittaa ehkä toivoa, joka ei vaadi taakseen uskomista. Joillekin se voi olla ikään kuin uskoa ihmeeseen, ei niinkään mihinkään muuhun. 


Yhden asian minä tiedän todeksi, vaikken mitään muuta tietäisikään. Ja se on se, että jokainen meistä tarvitsee toisinaan uskoa ainakin siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Minulle on henkilökohtaisesti aivan sama mihin kukakin uskoo tai on uskomatta. Joku uskoo enkeleihin ja joku toinen uskoo kaiken mitä Donald Trump sanoo. Yksikään ihminen ei ole mielestäni automaattisesti henkisesti toistaan hullumpi uskoessaan asioihin, joita hän ei näe. Elämä on täynnä valintoja, joita meidän jokaisen täytyy tehdä. Uskominen on yksi niistä.