Blogi rakastamisen vaikeudesta.

Sisällön tarjoaa Blogger.

Hyvä helposti hupenee, kun ihminen keikkuu oman jaksamisen kynnyksellä



Uupunut ihminen menee läpi harmaan kiven, päivästä toiseen. Hän repii Nanson Nomparelli tunikansa päivittäin tuon näkymättömän, mutta veitsenterävän kiven reunoihin. Kierrellessään sitä, ennen kuin taas on sullouduttava sen läpi.

Huolimatta uupumuksen aiheuttamasta päivittäisestä, ympäri kehoa säteilevästä särystä, ihminen hämmästyttävän paljon venyy ja myötäilee. Päivittäin hän päättää jaksaa tämänkin päivän yli. Hän päättää niin, koska toisenlaiset päätökset saattaisivat tehdä turvallisesta, vaikkakin raskaaksi käyneestä elämästä epävarmaa. Hän taipuu tuulessa, koska katketa ei oikein voi. Koska on huolehdittava rakkaat, mutta silti päivittäin hermojen päälle käyvät lapset. Koska on hillottava marjat ja pakastettava puolukat. Koska on oltava idearikas ja innostunut työntekijä, jolla on kykyä tehdä päätöksiä paineenkin alla. Koska on puhallettava tulta sammumispisteessä olevaan hiillokseen, vaikka hetkittäin hengittäminenkin käy työstä. Koska on yksinkertaisesti pidettävä elossa ajatukset siitä, miten täällä kuuluisi elää. 

UUPUMINEN EI SAAVU RYMINÄLLÄ VAAN HILJAA HIIPIMÄLLÄ

Jokainen meistä tahtoo olla vahva ja rohkea, uupunut enemmän kuin kukaan muu. Tahtoo olla viisas tekemään valintoja, joiden kautta uskoisi voivansa paremmin. On äärettömän vaikeaa myöntää olevansa niin väsynyt, että merkitykset katoaa. Ettei vaikka työ, jota ennen rakasti tunnu enää miltään. Ei jaksa innostaa enää. Vaikka uupumus ei varmasti iske ainoastaan palkkatyöläisiin. Se ei vaadi tullakseen tessiä, lelliä tai yelliäkään. Ihminen voi uupua monen eri asian äärelle.

Mistä tahansa syystä ihminen uupuukaan, on hänen usein vaikeaa myöntää itselleen, ettei olekaan niin vahva tai kaikkeen kykeneväinen kuin on ajatellut/toivonut olevansa. On vaikeaa olla tuntematta häpeää omasta jaksamattomuudestaan. Ja vielä vaikeampaa on sanoittaa uupumus äidille, puolisolle tai pomolleen. Puolustaa tai perustella uupumistaan, kun ei välttämättä oikein ymmärrä sitä itsekään. 

Moni uupunut on mestarillinen sinnittelemään. Vaikka olisi oireillut paljon ja pitkäänkin. Ei jokainen meistä edes huomaa oman läheisensä uupumista. Ei uupunut kulje selkä kumarassa eikä päätään pidellen. Hän uupuu hiljalleen, vuosien saatossa. Harva uupuu yön aikana. Harva uupuu hetkessä. Mutta moni uupuu hiljalleen. 

ONKO ROHKEUS RIKKAAMPAA KUIN KYKY LUOVUTTAA?

En tiedä onko rohkeutta myöntää, että omat voimavarat lähestyy loppuaan? Sanoa se ääneen, ennen kuin voimavarat ei riitä enää yhteenkään kiven läpi kulkevaan päivään. Vai onko kyse luovuttamisesta? Luovuttaako ihminen hetkellä, jolloin ei enää kykene tekemään rohkeita, muutokseen tähtääviä valintoja? 

Ja olisiko elämässä sittenkin tärkeää joskus osata vain antaa periksi? Silloin, kun ei enää jaksa. Ei innostua eikä onnistua. Heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että nyt riittää. Pitäkää kesälomarahanne, vuorotyölistanne ja eläkeputkenne! 

Ei kukaan uupunut voi vaan päättää voida hyvin. Ei varsinkaan käskystä tai hetkessä. Ei taida olla tahdonasia, ettei koskaan minkään asian alla uuvu. Uupuneen edessä oleva kynnys, joka hänen pitää ylittää apua hakeakseen on  Mount Everestin korkuinen. Sen ylitse astumiseen tarvitaan hakun ja kilkkeiden sijasta empatiaa itseään kohtaan. 

Uupuminen on aina merkki siitä, että jotain pitää muuttua. Että näin ei voi enää jatkua. Ei näillä voimavaroilla. Olen itse kuullut elämän eri kriisien keskellä ohjeen siitä, ettei valtavien tunteiden äärellä pitäisi tehdä elämää mullistavia päätöksiä. Pitäisi opetella pysähtymään ja etsiä juurisyytä juuri sille sen hetkiselle tunteelle. Toki aina olisi helpompaa kääntää vain selkänsä ja kävellä pois. Varsinkin väsyneenä. Mutta ei se tee matkasta yhtään sen helpompaa. Ei uupumustaan pääse karkuun. Sillä on Usain Boltin jalat ja James Bondin päättelykyky. Pakenemalla siitä ei eroon pääse.

Uupuneen ihmisen matka paranemiseen käy työstä. Ei siinä auta suomalainen sisu eikä perkeleet. Vaikka jokainen meistä niitä varmasti ensimmäisenä kokeileekin. Tahdonvoimalla on kuitenkin mahdotonta tuhota tunnetta väsymyksestä. Ihminen voi tahtoa voida paremmin, mutta pelkkä tahtominen ei vielä riitä siihen, että mikään muuttuisi. Se vaatii tekoja. Se avun hakemista, asioiden myöntämistä, sitä empatiaa ja asioiden sekä tunteiden hyväksyntää. 

KAIKKI HYVÄ EI HÄVIÄ MEISTÄ, VAIKKA ELÄMÄN ÄÄRELLÄ UUVUMMEKIN

Joskus ihmisen sisin on kuin lakkasuo tai jokin muu vetelä paikka. Sinne on hirmu helppo upottaa kaikki ne tunteet mitä ei ole valmis hyväksymään. Mutta käsittelemättömät asiat jää aina kytemään. Niin syvälle niitä en ainakaan itse ole koskaan onnistunut saamaan, etteikö niitä olisi ennen pitkää pitänyt yrittää hyväksyä. Hyväksyä osaksi elämää. 

Toivoisin, että muistaisimme aina sen, että kukaan meistä ei ole vain esimerkiksi uupunut ja ihmeissään. Ihminen voi olla rohkea, vahva ja silti rikkinäinen. Onnellinen, uupunut ja kovin ihmeissään. Sosiaalinen, sanavalmis ja kaikesta huolimatta yksinäinen. Se, että joskus uupuu ja tuntee häpeää, ei tarkoita sitä, että on uupunut ja häpeissään aina. Että olisi ikuisesti uupunut ihminen. Ei se kaikki hyvä häviä meistä, vaikka elämän äärellä uuvummekin. 

Minun hartain toive elämässä on, että oppisin itse ottamaan muutokset vastaan mahdollisuutena. Että kokisin uupumuksenkin siunauksena, jonka tarkoitus on opettaa minua arvostamaan itseäni. Että kykenisin tekemään päätöksiä, pelkäämättä tulevaisuutta, josta en voi tietää. Minä toivon, että oppisin  luovuttamaan, rohkeasti. Mitä sinä toivot?