Blogi rakastamisen vaikeudesta.

Sisällön tarjoaa Blogger.

Epämukavuus kuuluu osaksi elämään, joten elä rohkeasti vaikka pelkäisitkin epäonnistumista

 


Aina kaikki itselleen merkityksellinen ei löydy aivan ääreltään. Elämä voi monesti olla vallan hyvää, onnellistakin ja silti sisällä voi olla tunne siitä, että jotain puuttuu. Joskus taas tuttua ja turvallista olemassaoloa horjuttaa tilanteet ja asianhaarat, jotka ei ole omasta muutoksenkaipuusta lähtöisin. On eri asia astua itse omalle epämukavuusalueelleen, kuin joutua sinne jonkun toisen tuuppaisemana.

Arjessa teemme tottuneesti asioita useimmiten samalla tavalla, samojen ihmisten ympäröimänä, samassa kohtaa kotona möllöttäen tai samaa sykemittaria sauvakävellessä tuijottaen. Me tunnemme hallitsevamme, niin elämää kuin sen arvaamattomuuttakin. Vain ollaksemme väärässä. Se tunne turvallisesta arjesta voi järkkyä kenen tai minkä tahansa asian johdosta. Yhtäkkiä puoliso päättääkin tahtoa rinnalleen toisenlaisen ihmisen. Pomo voi myydä busineksen kiinalaisille tai siirtää sen toiminnot kokonaan Kuhmoon. Voi tulla maailmanlaajuinen pandemia, joka pistää sopeutumaan uuteen normaaliin. Mitä tahansa voi tapahtua, jolloin kaikki se minkä ei koskaan haluaisi muuttuvan, muuttuu sittenkin. Ja yleensä muutos on se, joka saa meidät astumaan omalle epämukavuusalueellemme.

ei ole olemassa oikeaa aikaa, on vain tämä hetki

Epämukavuusalue ei ole mikään kovan kurin Alcatraz, jonne joutuessaan on tuomittu pysymään siellä. Ei. Epämukavuusalue on henkinen tila, jonka läpi me jokainen joskus kuljetaan. Me voidaan tuntea olevamme epämukavuusalueella eri ihmisten kanssa tai me voidaan olla siellä yksin, eri tilanteissa. Epämukavuusalue on paikka missä jo pelkän ajatuksen tasolla kokee olevansa vaarassa epäonnistua, jolloin sinne astuminen aiheuttaa jännitystä ja ahdistusta. Saa tekemään löysää kakkaa ja pakosuunnitelmia. Itse olen laatinut pakosuunnitelmia aina esimerkiksi työpaikkaa vaihtaessani. Ne ensimmäiset aamut uuteen työpaikkaan mennessä ovat aina olleet kaikkea muuta kuin unelmanomaisia. Olen epäillyt kaikkia motiivejani haluta muutosta ja ollut aivan varma siitä, että on maailman typerintä tahtoa toisenlaista, kun se entinenkin oli ihan ok. Ei tuollaista tunnetta tule, kun vaihtaa kukkiin multia tai hiuksiin väriä. Ei riitä, että muutosten äärellä solmuun menee paksusuoli, siinä menee solmuun helposti ajatuksetkin.

Elämä on täynnä tilanteita, joissa meidän pitää valita. Uskaltaa tai olla uskaltamatta. Toinen toistaan haastavampia tilanteita, joiden läpi pystyy astumaan vain kulkemalla oman epämukavuusalueensa läpi. Epämukavuusalueella oltuaan ymmärtää paremmin omia heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. 

Monesti me itse estämme itseämme tekemästä asioita, joita me oikeasti haluaisimme tehdä. Me odotetaan oikeaa aikaa, ikää, tunnelmaa, valmistumista, eläkepäiviä, terveitä päiviä, tiliä tai että edes tahdonvoimaa. Meidän päivien määrä ei kuitenkaan ole loputon. Toisenlaista tahtoa, motivaatiota tai aikaa ei ehkä tulekaan. Ei ole olemassa oikeaa aikaa, on vain tämä hetki.

sattuman kautta tai suunnittelusti, ihminen kasvaa kuitenkin

Usein ajatellaan, että epämukavuusalue on jotain minne meidät väkipakolla pakotetaan astumaan. Ikään kuin meitä aina tuuppisi joku toinen. Niinhän se ei tietenkään ole. Kyllä sinne mennään myös ihan omien toiveidemme saattelemana. Kehittääksemme esimerkiksi osaamistamme tai oppiaksemme jotain uutta. Me mennään, koska me ollaan onnesta riippuvaisia. Toiset meistä huomaa seisovansa siellä enemmän hetken mielijohteesta ja toiset päätyy sinne vuosia kestäneen harkinnan jälkeen. 

Minä tahdon uskoa, että epämukavuusalueella tapahtuu tarpeellista kasvamista jokaisen meidän kohdalla ja sieltä pois astuessa luottaa aina varmemmin omaan polkuunsa. Siellä, niin kuin kaiken uuden ja ihmeellisen äärellä yleensäkin, kannattaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan itseään. Miettiä miksi juuri tässä tilanteessa tuntuu siltä kuin tuntuu. Toivooko niin paljon onnistuvansa, ettei kestä ajatusta epäonnistumisesta? Ja mitä ajattelee tapahtuvaksi jos epäonnistuu, onko sitten ikuisesti kielletty uudestaan yrittämästä?

Aika harvoin jos koskaan tunne siitä mitä tahdomme, jättää meitä noin vain rauhaan. Ei se mene pyytämällä pois. Eikö senkin vuoksi olisi parempi yrittää ja epäonnistua kuin taistella itseään vastaan ja jäädä sinne tuttuun ja turvalliseen, vain koska ei uskalla, jaksa tai kehtaa? Eikö epäonnistumisten mukana tulevan "minä sentään yritin" tunteen kanssa ole paljon mukavampaa elää kuin katkeroitua siitä, ettei koskaan antanut itselleen edes mahdollisuutta onnistua? Ei meitä elämässä kuljeta eteenpäin vaan iloiset ja onnelliset asiat, vaan meitä johdattaa myös kaikki ne sisuskaluja syövät tunteet; suru, pettymykset, vihakin. Emme voi valita helppoa elämää, emme elämää ilman epämukavuutta.

onko ONNISTUMINEN sittenkin pelottavampaa kuin EPÄONNISTUMINEN? 

On eri asia tehdä asioita tyhmän rohkeasti ja mitään pelkäämättä, kuin varmana valinnoistaan, peloista huolimatta. Jokainen meistä pelkää jotakin. Kuka kuolemaa, kuka kumpppaniaan. Kuka terroristeja tai terveyskeskuksia. Mutta pelko on tunne siinä missä on ilo, suru tai innostuneisuuskin. Meillä kenelläkään ei ole ikuisesti aikaa voittaa pelkojamme. Ei ole ikuisesti aikaa kertoa, että rakastaa, ei ole ikuisesti aikaa hypätä laskuvarjolla, opetella olemaan yksin, ei aikaa mennä oopperaan, Olavinlinnaan tai ongelle. Ei ole ikuisesti aikaa.

Entä jos kaikki onnemme esteet vain katoaisi?  Entä jos meistä tulisikin intohimoisia pin-upin harrastajia, korean kielen opiskelijoita, oman ajan ottajia, eronneita ja parisuhteeseen uskaltaneita? Entä jos? Onko onnistuminen sittenkin pelottavampaa kuin epäonnistuminen? Epäonnistuessa kolauksen kokee itsetunto, kun taas onnistumisen myötä moni asia elämässä voi muuttua. 

Ei me toki saada elämässä kaikkia toivomiamme asioita vain sillä, että menemme sinne, missä meitä jännittää, pelottaa, ahdistaa tai saatikka kakattaa. Ei kaikki asiat ole tahtomisesta tai uskaltamisesta kiinni. Tulee aina olemaan vuoria, joita emme valloita. Korkeakoulutettuja, joita emme paperilla päihitä. Asioita, joita emme saa koskaan anteeksi. Kasvoja, joita emme tule koskaan muistuttamaan. 

Elämässä on kuitenkin paljon asioita, joihin pystymme itse vaikuttamaan. Itseluottamukseemme. Asenteeseen uuden oppimista kohtaan. Omiin uskomuksiimme. Kykyymme kohdata toinen ihminen. Ennakkoluulottomuuteemme. Rohkeuteen mennä eri tilanteisiin. Alaspäin painavien tunteiden työstämiseen. Askeleiden ottamiseen. Itsensä hyväksymiseen. Välillä on kamalan vaikeaa käsittää miksi itseään on niin kovin paljon helpompi polkea maahan kuin on työstää näitä asioita. Jos meidän mieltä johtaa useimpina päivinä epäilys ja periksiantamaton pelko, niin me pysymme aina taatusti tutussa ja turvallisessa, vaikkei se olisikaan enää se mikä meidät tekee onnelliseksi. Ei kukaan muu kadu kuolinvuoteellaan asioita, joita sinä jätit tekemättä. Niitä kadut vain sinä.

Hyvä helposti hupenee, kun ihminen keikkuu oman jaksamisen kynnyksellä



Uupunut ihminen menee läpi harmaan kiven, päivästä toiseen. Hän repii Nanson Nomparelli tunikansa päivittäin tuon näkymättömän, mutta veitsenterävän kiven reunoihin. Kierrellessään sitä, ennen kuin taas on sullouduttava sen läpi.

Huolimatta uupumuksen aiheuttamasta päivittäisestä, ympäri kehoa säteilevästä särystä, ihminen hämmästyttävän paljon venyy ja myötäilee. Päivittäin hän päättää jaksaa tämänkin päivän yli. Hän päättää niin, koska toisenlaiset päätökset saattaisivat tehdä turvallisesta, vaikkakin raskaaksi käyneestä elämästä epävarmaa. Hän taipuu tuulessa, koska katketa ei oikein voi. Koska on huolehdittava rakkaat, mutta silti päivittäin hermojen päälle käyvät lapset. Koska on hillottava marjat ja pakastettava puolukat. Koska on oltava idearikas ja innostunut työntekijä, jolla on kykyä tehdä päätöksiä paineenkin alla. Koska on puhallettava tulta sammumispisteessä olevaan hiillokseen, vaikka hetkittäin hengittäminenkin käy työstä. Koska on yksinkertaisesti pidettävä elossa ajatukset siitä, miten täällä kuuluisi elää. 

UUPUMINEN EI SAAVU RYMINÄLLÄ VAAN HILJAA HIIPIMÄLLÄ

Jokainen meistä tahtoo olla vahva ja rohkea, uupunut enemmän kuin kukaan muu. Tahtoo olla viisas tekemään valintoja, joiden kautta uskoisi voivansa paremmin. On äärettömän vaikeaa myöntää olevansa niin väsynyt, että merkitykset katoaa. Ettei vaikka työ, jota ennen rakasti tunnu enää miltään. Ei jaksa innostaa enää. Vaikka uupumus ei varmasti iske ainoastaan palkkatyöläisiin. Se ei vaadi tullakseen tessiä, lelliä tai yelliäkään. Ihminen voi uupua monen eri asian äärelle.

Mistä tahansa syystä ihminen uupuukaan, on hänen usein vaikeaa myöntää itselleen, ettei olekaan niin vahva tai kaikkeen kykeneväinen kuin on ajatellut/toivonut olevansa. On vaikeaa olla tuntematta häpeää omasta jaksamattomuudestaan. Ja vielä vaikeampaa on sanoittaa uupumus äidille, puolisolle tai pomolleen. Puolustaa tai perustella uupumistaan, kun ei välttämättä oikein ymmärrä sitä itsekään. 

Moni uupunut on mestarillinen sinnittelemään. Vaikka olisi oireillut paljon ja pitkäänkin. Ei jokainen meistä edes huomaa oman läheisensä uupumista. Ei uupunut kulje selkä kumarassa eikä päätään pidellen. Hän uupuu hiljalleen, vuosien saatossa. Harva uupuu yön aikana. Harva uupuu hetkessä. Mutta moni uupuu hiljalleen. 

ONKO ROHKEUS RIKKAAMPAA KUIN KYKY LUOVUTTAA?

En tiedä onko rohkeutta myöntää, että omat voimavarat lähestyy loppuaan? Sanoa se ääneen, ennen kuin voimavarat ei riitä enää yhteenkään kiven läpi kulkevaan päivään. Vai onko kyse luovuttamisesta? Luovuttaako ihminen hetkellä, jolloin ei enää kykene tekemään rohkeita, muutokseen tähtääviä valintoja? 

Ja olisiko elämässä sittenkin tärkeää joskus osata vain antaa periksi? Silloin, kun ei enää jaksa. Ei innostua eikä onnistua. Heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että nyt riittää. Pitäkää kesälomarahanne, vuorotyölistanne ja eläkeputkenne! 

Ei kukaan uupunut voi vaan päättää voida hyvin. Ei varsinkaan käskystä tai hetkessä. Ei taida olla tahdonasia, ettei koskaan minkään asian alla uuvu. Uupuneen edessä oleva kynnys, joka hänen pitää ylittää apua hakeakseen on  Mount Everestin korkuinen. Sen ylitse astumiseen tarvitaan hakun ja kilkkeiden sijasta empatiaa itseään kohtaan. 

Uupuminen on aina merkki siitä, että jotain pitää muuttua. Että näin ei voi enää jatkua. Ei näillä voimavaroilla. Olen itse kuullut elämän eri kriisien keskellä ohjeen siitä, ettei valtavien tunteiden äärellä pitäisi tehdä elämää mullistavia päätöksiä. Pitäisi opetella pysähtymään ja etsiä juurisyytä juuri sille sen hetkiselle tunteelle. Toki aina olisi helpompaa kääntää vain selkänsä ja kävellä pois. Varsinkin väsyneenä. Mutta ei se tee matkasta yhtään sen helpompaa. Ei uupumustaan pääse karkuun. Sillä on Usain Boltin jalat ja James Bondin päättelykyky. Pakenemalla siitä ei eroon pääse.

Uupuneen ihmisen matka paranemiseen käy työstä. Ei siinä auta suomalainen sisu eikä perkeleet. Vaikka jokainen meistä niitä varmasti ensimmäisenä kokeileekin. Tahdonvoimalla on kuitenkin mahdotonta tuhota tunnetta väsymyksestä. Ihminen voi tahtoa voida paremmin, mutta pelkkä tahtominen ei vielä riitä siihen, että mikään muuttuisi. Se vaatii tekoja. Se avun hakemista, asioiden myöntämistä, sitä empatiaa ja asioiden sekä tunteiden hyväksyntää. 

KAIKKI HYVÄ EI HÄVIÄ MEISTÄ, VAIKKA ELÄMÄN ÄÄRELLÄ UUVUMMEKIN

Joskus ihmisen sisin on kuin lakkasuo tai jokin muu vetelä paikka. Sinne on hirmu helppo upottaa kaikki ne tunteet mitä ei ole valmis hyväksymään. Mutta käsittelemättömät asiat jää aina kytemään. Niin syvälle niitä en ainakaan itse ole koskaan onnistunut saamaan, etteikö niitä olisi ennen pitkää pitänyt yrittää hyväksyä. Hyväksyä osaksi elämää. 

Toivoisin, että muistaisimme aina sen, että kukaan meistä ei ole vain esimerkiksi uupunut ja ihmeissään. Ihminen voi olla rohkea, vahva ja silti rikkinäinen. Onnellinen, uupunut ja kovin ihmeissään. Sosiaalinen, sanavalmis ja kaikesta huolimatta yksinäinen. Se, että joskus uupuu ja tuntee häpeää, ei tarkoita sitä, että on uupunut ja häpeissään aina. Että olisi ikuisesti uupunut ihminen. Ei se kaikki hyvä häviä meistä, vaikka elämän äärellä uuvummekin. 

Minun hartain toive elämässä on, että oppisin itse ottamaan muutokset vastaan mahdollisuutena. Että kokisin uupumuksenkin siunauksena, jonka tarkoitus on opettaa minua arvostamaan itseäni. Että kykenisin tekemään päätöksiä, pelkäämättä tulevaisuutta, josta en voi tietää. Minä toivon, että oppisin  luovuttamaan, rohkeasti. Mitä sinä toivot?




Erossa särkyy yhteisen elämän (ja naisen) lisäksi, myös miehen unelma ikuisesta onnesta


Lisää kuvateksti


Minun oli tarkoitus kirjoittaa miehen tuskasta eron keskellä. Mitä enemmän kirjoitin, sen selkeämmin tajusin, etten pysty kirjoittamaan miehen suulla hänen tavastaan surra. En ilman, että tekisin hänen tuskastaan totuudenvastaisen. Mutta koska kirjoitan paljon parisuhteesta ja asioista, jotka ärsyttää, ahdistaa ja lopulta erottaa, ehkä sittenkin on aihetta sanoittaa se, että erossa tosiaan särkyy yhteisen elämän (ja naisen) lisäksi, myös se mies. 

Lähtökohtani tälle kirjoitukselle on kuitenkin se, etten pysty erottelemaan surua sukupuolen perusteella. Ei mies ole suojassa särkymiseltä eikä pippeli toimi panssarina pahalta. Ei heidän kipunsa ole mitenkään miehisempää tai kauniimpaa katseltavaa.

Yhteisen elämän särkyminen meidän jokaisen on helppo käsittää. Särkyminen on sitä, että jaetaan Hackmanin keittoastiat ja kaukaiset sukulaiset. Se on sitä, että rakkaudesta alkaneelle tarinalle laitetaan piste. Sen pituiseksi luodaan se. Parisuhteen särkyminen ei aina saa meitä ihmisiä särkymään, koska ei jokainen ero ole maailmanloppu. Mieskin voi iloita parisuhteen päättymisestä, päästäessään irti ihmisestä, jonka varjossa tai vallan alla on elänyt ehkä vuosienkin ajan. Mutta joskus se on, maailmanloppu ja silloin se saa, särkymään. Eikä meistä kukaan ole suojassa siltä, särkymiseltä.

Kun ihminen särkyy ei kuulu hiljaista, hetkessä ohimenevää helinää. Vaikka kipu repisi kaikkia sisäelimiä eri suuntiin, meidän palaset ei leviä pitkin keittiön lattiaa eikä niitä voi siististi lakaista pois silmistä. Me kannamme palasia sisällämme. Koska olemme ihmisiä. Siinä miten me palaset kannamme tai miten aikanaan palasista jälleen ehjän kokonaisen ihmisen rakennamme, sen jokainen yksilö tekee tavallaan. 

PAHIMMILLAAN ERO KOSKEE NIIN KOVASTI, ETTÄ KUOLEMA ALKAA KIEHTOMAAN

Olen itse pahimman erotuskan aikana kiljunut äänellä, jota en edes itse tunnistanut. Olen itkuhuutanut kerälle käpertyneenä kotimme terassilla. Maannut loskassa marraskuisena sunnuntai iltana. Tuntematta kylmyyttä. Olen myös haukkunut ja huutanut, anellut niin anteeksiantoa kuin myös sitä, että toinen antaisi minun vain mennä. Mutta yhtä lailla olen katsonut, kuinka vahvaksi kasvatettu, iso mies itkee. 

Kuunnellut, kuinka hän toisena hetkenä pyytää hiljaisella äänellä minua jäämään ja toisena hetkenä huutaa, että olen pilannut hänen koko elämänsä. Kuunnellut, kuinka en ansaitse elämääni mitään hyvää.
 
Emme me siinä särkymisen hetkellä juurikaan eronneet toisistamme, vaikka teimmekin eroa. En ollut yhtään sen naisellisempi, hiljaisempi tai harkitumpi kuin hänkään. Eikä hän ollut yhtään sen tunteettomampi, välinpitämättömämpi tai tyynempi kuin minäkään. 

Särkymiseen saakka meitä ei erilaistanut sukupuolemme. Ei mies kestänyt mitään minua paremmin, enkä minä naisena todellakaan toiminut mitenkään häntä sympaattisemmin. Me erosimme toisistamme vasta tavassamme käsitellä eron jälkeisiä tunteita. Siinä missä minä sain tukea ja voimaa ystäviltäni, mies kokosi itseään enemmän yksinään. Siinä missä minä hakeuduin terapiaan, mies hakeutui saunanlauteille. Siinä missä minä pelkäsin, että jään eron jälkeen ikuisesti yksin, mies kirosi kaikki tulevatkin rakkautensa. Siinä missä minä päädyin suljetulle osastolle, mies päätyi vihaamaan.

JOS EMME KOSKAAN TEKISI VÄÄRIÄ VALINTOJA OLISIKO KAIKKI RAKKAUSTARINAT IKUISIA?

Oletko koskaan miettinyt, miksi asioiden tarkoituksen huomaa monesti vasta jälkikäteen? Minä olen. Kuinka moni meistä onkaan tuntenut surua siitä, että onnelliseksi ajateltu parisuhde tuntui loppuvan liian aikaisin ja kuinka moni onkaan toivonut, että olisi tajunnut lähteä huonosta parisuhteesta jo paljon aikaisemmin. Moni meistä on. Etsinyt vastausta kysymykseen ”miksi?”. Miksi hän lähti tai miksi minä jäin. 

Ei me synnytä tänne valmis käsikirjoitus kainalossa, eikä kukaan kerro meille kehen kannattaa rakastua ja kuka tulee kaltoin kohtelemaan. Me teemme virheitä ja väärältä tuntuvia valintoja, aloitamme alusta useammin kuin oikeasti tahtoisimme. Ja aina hetkittäin me mietimme, ”miksi?”. 

Paikalleen pysähtyessä ja taaksepäin katsoessaan ymmärtää elämän lisäksi ehdottomasti parhaiten myös itseään. Miksi toimin esimerkiksi parisuhteessaan niin kuin toimin, mitä tekisin toisin jos voisin: missä asioissa polkisin tiukemmin jalkaa maahan ja missä asioissa antaisin enemmän periksi. Tätä taaksepäin katsomista tekee jokainen ihminen, jossain vaiheessa elämässään.

Kun mietin jälkikäteen itseäni ja omaa käyttäytymistäni parisuhteessa, näen selvästi sen kuinka suhteen laimentuessa etsimällä etsin syitä ja oikeutusta omalle käytökselleni, niin siitä puolisostani kuin myös suhteen tilasta. Minä tarvitsin kaikki kehittelemäni syyt, jotta minun oli helpompi elää omien valintojeni kanssa, itseni kanssa. Siinä vaiheessa, kun minä odotin mieheltä ajatustenlukutaitoa ja kykyä nähdä pintani alle, toisella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua.

Kyllä minä näin omien erojen kynnyksellä, miten mieheen sattuu. En ollut sokea toisen kivulle enää siinä vaiheessa kun tahdoin erota. Mutta siihen asti minä tavallaan olin. Tunnoton toisen tunteille. Mutta niin eroa haluavan osapuolen usein onkin oltava. Tunnoton, että voi toimia oman tahtonsa mukaan. 

JOKAINEN MEISTÄ HALUAA TULLA REHELLISESTI RAKASTETUKSI

En tiedä edelleenkään kumpi osapuoli rakastaa reilummin, kestää sydänsuruja paremmin, osaa surra niin kuin kuuluu tai on irtipäästämisessään reilumpi. Ja onko sillä oikeastaan edes mitään väliä? Ei rakkaus ylipäätään ole mikään sukupuolten välinen triathlon kilpailu, jossa ainut laji on ihmisyys. Mutta sen tiedän, että aivan niin kuin minäkin, niin aivan samalla tavalla miehenikin toivoo tulevansa rehellisesti rakastetuksi. Samalla tavalla hänkin toivoo sitä kipinää ja kumppanuutta. 

Miehet kuitenkin harvemmin lopettavat vuosia kestäneen liiton pelkästään sen kipinän puuttumisen vuoksi. He varmaan kestävät pidempään arjen mukanaan tuomaa harmautta. Sitä, ettei tunnu ihmeemmin miltään. En sano, että se olisi heistä nautinnollista tai tavoiteltavaa, mutta se ei usein ole tarpeeksi hyvä syy miehelle elää yksin. Mies ehkä useammin vaatii sen, että uusi suhde on jo aluillaan, ennen kuin hän näkee lähtemisen sen kaiken vaivan arvoiseksi. Kun taas meille naisille tunnottomuus on vuosia kestäneen suhteen jälkeen usein ainut syy minkä tarvitsemme. Vaikka olisimme itsekin olleet aivan yhtä laiskoja liekkiä ylläpitämään. Ja vaikka jäisimmekin yksin.

Uskon, että yhdessä asiassa miehet ovat taitavampia kuin me naiset. He ovat taidokkaampia surullisten tunteiden säilömisessä. He menevät metsään, kaljalle tai kalareissulle Kuusamoon. Säilömään. He säilövät, jottei kauhistuisi lapset eikä sunnuntai iltaisin soittava äiti. Mutta kyllä hekin murtuvat murheiden alla. He kuuntelevat, yksin, pimeässä, kalsarit jalassa, Topi Sorsakoskea tai Iron Maidenia. Yhtä kaikki, he säilövät. 

Kyllä miesten varmasti oletetaan olevan vahvempia kuin naisten. Kuin heidät olisi luotu kestämään mitä vaan. Joskus heihin kuitenkin koskee enemmän, ihan vaan sen säilömisen vuoksi. Suru syö ihmistä sisältäpäin, aivan niin kuin vihakin. Se pureutuu sisuskaluihin ja tekee henkisestä tunteesta fyysisen. Kun jotain itselleen tärkeää särkyy, jokaisella meistä on oikeus olla rikkinäinen. Jokaisella vahvaksi kasvatetulla miehelläkin.

ERON JÄLKEEN ON OMITUISTA OLLA ONNELLINEN OMILLAAN, VAIKKA PÄÄTÖS EROSTA OLISIKIN OMASI



Ei riitä, että pitkästä parisuhteesta eroamisen jälkeen tulisi löytää itsensä. Sen lisäksi pitäisi opetella löytämään myös nukkasihti ja pissapojansäiliökin. Siinä samalla käsittelee eron mukana tulevia tuhansia tunteita: menetystä, pettymystä, surua, vihaa, mustasukkaisuutta, häpeää ja yksinäisyyttäkin. On opeteltava lukemaan vesimittaria ja avaamaan viemäreitä. Opeteltava olemaan itsenäinen nainen.

Eron jälkeen se öinen hetki, kun istuu unettomana uuden kodin keittiössä, juoden kahvia häälahjaksi saadusta Arabian Paratiisi mukista. Yllään se sama Nanson yöpaita, johon pyyhki kyyneleet hetkenä, jolloin tuota astiastoa eron yhteydessä jaettiin. Tuo hetki on katkeransuloinen. Kyllä siinä vahva ja päätöksestään varmakin nainen kokee surua ja pelkoa uuden elämänsä kynnyksellä. Miettii kenen päätös tämä oikeastaan oli. Miettii tätäkö minä todella tahdoin.

Vaikka paljon voi asioita ennen eroaan suunnitella valmiiksi, niin sitä tunnetta, siinä uuden kodin keittiössä, Anna Puun laulaessa hiljaa taustalla: 

”Seison kuopan vieressä. Kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin
Vaikka tarjosit apua sinäkin. Siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa. 
Viimeinen laulu lauletaan, kun kohta maahan lasketaan.
Seison rakkauden haudalla. Sinä sen toisen puolella.
Rakkauden haudalla. Me ollaan kohta vapaita.
Kaikki alkoi kuilusta. Kun ei muistettu puhua.
En osannut siltaa rakentaa. Pitäisi olla vahvana mutta mua pelottaa.
Voiko hautajaiset peruuttaa?”. 
Voiko hautajaiset peruuttaa?”. 
Voiko hautajaiset peruuttaa?”. 

Sitä tunnetta ei voi etukäteen suunnitella eikä sen voimaa ymmärtää. Ihmisestä irtipäästäminen, lopullinen luovuttaminen vaatii noita yön hämärissä vietettyjä yksinäisiä hetkiä, jolloin ei näe aamua pidemmälle. 

OLE HETKI HALUAMATTA TÄYDELLISTÄ ELÄMÄÄ, NIIN SINUN ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Onneksi surutyö on kivusta huolimatta kuitenkin kaunis prosessi. Jokainen eronnut ihminen tietää, että hiljaisuus on surutyössä jotenkin hiljaisempaa. Sen paremmin sitä on vaikeaa kuvata. Siinä hiljaisuudessa oppii ennen pitkää mm. sanomaan napakammin ei. Asioille ja ihmisille, jotka ei itselleen enää resonoi. Oppii kysymään itseltään ”mitä minä oikeasti haluan?”. Ja tavoittelemaan juuri sitä. Huolimatta siitä, että rahaa olisi vähemmän ja velvollisuuksia enemmän. Ei eron jälkeen yksin oleminen ole välttämättä alusta asti nautinnollista. Ei kaikille meistä. Ei vaikka sitä olisi odottanut ja sen toivossa päätöksensä erosta tehnytkin. Vaatii aikaa totutella olemaan onnellinen omillaan.

Eron jälkeen tunteet ei ole ainoa asia mihin ihminen törmää tai joiden kanssa joutuu painimaan. Eteen nousee asioita, joita ei välttämättä ole tarvinnut suhteessa ollessa sen suuremmin edes miettiä. Kaikkea taloudellisesta pärjäämisestä aina vakuutussopimusten solmimiseen asti. Sitä löytää itsensä erilaisten arkisten asioiden viidakosta. Ilman, että puolialaston Tarzan leijailee liaanilla pelastamaan. Mutta kyllä sitä pärjää. Löytää keinot ja oppii soveltamaan. Oppii ehkä pyytämään myös apua. Joskus on myös tarpeen höllätä omaa ajatusta siitä millainen on täydellinen elämä. Jotta itsellään olisi helpompi hengittää.

Hengittämistä helpottaa uuden elämän kynnyksellä myös tietoisuus siitä, että enää ei tarvitse miellyttää ketään, ei antaa periksi omista mielipiteistä, ei kantaa ääs marketista kaljaa ja katsoa kuinka toinen niistä hiljalleen humaltuu. Enää ei tarvitse niellä omaa pahaa oloa, ellei itse päätä tehdä niin. 

PITKÄN PARISUHTEEN JÄLKEEN MONI ON SURKEA SINKKUUDESSA

Siinä eron jälkimainingeissa on kaikkien muiden painavien tunteiden lisäksi ahdistavaa huomata olevansa surkea sinkkuudessa. Huomata sittenkin kaipaavansa aamuhengityksiä ja yhteisiä, kestokassien kanssa tehtyjä, rynnäkköreissuja automarketteihin. 

Eron jälkeisiin tunteisiin kuuluu myös katumus. Vaikka päätös erosta olisi ollut kuinka harkittu tahansa, niin silti eteen saattaa tulla tilanteita, jolloin huomaa ikävöivänsä sitä turvallisuuden tunnetta, jota laimentunutkin suhde tarjosi. Puhumattakaan tilanteesta, että suhde ei ole päättynyt sinun tahdostasi. Silloin taakka on toisenlainen kantaa.

Mutta aika hioo jokaista meistä, oli eromme syyt millaisia tahansa. Ennemmin tai myöhemmin sydän ei ole enää sisällissodassa ja eron jäljiltä herkkä ja haparoiva ihminen, alkaa hiljalleen taas tahtomaan toisen ihmisen läheisyyttä. Vaikka pelottaa ja vaikka sydän olisikin edelleen kaakkoon päin kallellaan. 

Osa meistä eronneista vaihtaa lennosta legginsit leopardimekkoon ja toiset toteaa, että ohi ei ole ajanut ainoastaan aika vaan mennyttä on myös itsetunto ja muotitietoisuus. Ja niin alkaa keski-ikäisen naisen kuoriutuminen. Kuoriutuminen ulos siitä perheelleen eläneestä, hieman elämäänsä kyllästyneen naisen roolista. 

Siinä sitä kuulkaa kuoriutuessaan ihmettelee ihan niinkin yksinkertaista asiaa kuin kadonnutta bikinirajaa. Sitä, ettei sitä ole. Karvat ei enää vuosiin ole kasvaneet vain alushousujen alla ja kapealla kiitoradalla kiihdyttää vain Finnair ja sekin pakettimatkalle Mallorcalle.

Sitten ne pitkässä parisuhteessa eläneen ihmisen alusvaatteet. Ne haaroistaan kellastuneet Tokmannilta ostetut (lahkeelliset) alushousut. Housut, jotka yltävät helposti ajokoiran korviksi muuttuneiden rintojen alle. Peittäen koko nukkaisen mahakummun. Ne on todiste siitä, että mukavuus on ollut avainsana jo pidempään kuin pystyy muistamaan. Ne housut oli turvallisen parisuhteen tunnusmerkki. Ja hetken sinua kenties kaduttaa. 

Onneksi me keski-ikäiset naiset olemme kuitenkin loppujen lopuksi aika sinut itsemme kanssa. Eroista ja alushousuistamme huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Ei me täytetä elämää enää 10 minuutin tehotreeneillä vain päästäksemme eroon selkämakkaroistamme tai ollaksemme kiihottavia jonkun toisen ihmisen silmissä. Me ollaan tietoisia siitä, että leveä pylly syntyy syömällä suklaata. Me ollaan yllättävän kehopositiivisia pyllyä hivelevissä legginsseissämme ja syömme enää harvoin suklaata salassa. 

Kaiken sen kuoriutumisen jälkeen, niiden aamuyön katkeransuloisten hetkien jälkeen, kun on saanut rauhassa surra rikkimenneen rakkauden, ymmärtää paremmin sen, että elämä voi olla ehjä kokonaisuus, vaikka olisitkin keskeneräinen (ja ilman bikinirajaa). Ja niin se rakkaus, jonka haudalla itkit, on saanut arvoisensa hautajaiset. Ja sinä olet vapaa.

TOINEN NAINEN EI OLE MIKÄÄN MAAGINEN TARUOLENTO, JOTEN ÄLÄ TEE HÄNESTÄ SELLAISTA


Ei siihen kipuun kuole. Ei siihen arvottomuuden tunteeseen eikä toiseksi jäämiseen. Kyllä sitä silti hengittää ja käy S-marketissa ostamassa perunoita. Ei siihen kipuun kuole, vaikka hetkittäin kuolema siinä kivun kielekkeellä kiehtoisikin. Kipuun, joka syntyy, kun puolisosi omavaltaisesti päättääkin tahtoa tarinallenne toisenlaisen lopun.

Suomessa solmitaan vuosittain reilusti yli 20 000 avioliittoa, joista yksikään ei valitettavasti taida olla turvassa pettämiseltä. Monesti kuolema ei olekaan se, joka ihmisiä erottaa, vaan kyllä suurimman sadon taitaa korjata elämän tylsäksi tekevä arki. Arki, jota yllättävän huonosti keski-ikäisenä enää kestetään. Sadonkorjuu alkaa yleensä hiljalleen pienesti elämäänsä kyllästyneen ihmisen mielessä. Hän huomaa kaipaavansa tunnetta siitä, että edes joku tuntuisi joltain. Tuon tunteen myötä on yllättävän helppo altistua houkutuksille. Ja sen saman tunteen myötä elämäsi päärooliin saattaa astua se toinen nainen. Vaikka tämän jätettynä osapuolena jollain tasolla ymmärtäisitkin, arvottomuuden tunnetta se ei kuitenkaan ihan heti saa katoamaan

MENETÄT MAHDOLLISUUKSIA ONNELLISIIN HETKIIN JOS ET PÄÄSTÄ MIEHESI OHELLA IRTI MYÖS TOISESTA NAISESTA

Toiset naiset on ilkeitä, oman edun tavoittelijoita, miehiä metsästäviä, törrötissisiä baarikärpäsiä. Mutta kun eivät ne ole. Ne on naapurin Marjoja ja serkku Irmeleitä. Pitkässä parisuhteessa itsekin olleita, S-tilin omistajia. Raskausarpisia, jauhelihakastikkeen tekijöitä. Naisia, joilla kasvaa karvoja väärissä paikoissa ja joiden hengitys haisee samalla tavalla baari-illan jälkeen bakteerivaginoosille. Joten älä kuvittele häntä mitenkään itseäsi maagisemmaksi, sillä sitä hän ei ole. 

Hän on vain toisenlainen. Ainutlaatuinen varmasti omalla tavallaan, mutta ei sinua parempi. Ei hän ole mikään ylimaallinen olento, joka on taivaanlahjana miehesi eteen laskeutunut. Miehesi on häntä ehkä etsinyt tai sitten hänet ihan sattumalta kohdannut. 

Jos sinä totuuden selvittyä päätät käyttää aikasi itsesi ja toisen naisen keskinäiseen vertailuun, menetät mahdollisuuksia onnellisiin hetkiin. Lopulta on pakko päästää irti, niin siitä ex-miehestä, kuin myös siitä toisesta naisesta. On opeteltava hyväksymään. Sillä ei niitä päiviä, jotka kivussa kieriskelemme, voi vaihtaa elämän viimeisimpinä hetkinä onnellisimpiin päiviin. Ei me voida käydä vaihtokauppaa päiviemme määrällä, mutta niiden sisältöön me hyvin pitkälti pystymme vaikuttamaan. 

On kiistaton tosiasia, että jokaisessa meissä on jotain hyvää. Niin siinä toisessakin naisessa varmasti on. Ei sinun tarvitse sitä ymmärtää, eikä nähdä hänen hyvyyttään. Monesti kumpaakin naista on erotilanteessa väritetty toisilleen. Niin sinua hänelle, kuin häntä sinulle. 

Irtipäästämistä saattaa helpottaa ajatus siitä, että ei sinun, naapurin Marjan, serkkusi Irmelin tai edes ex-miehesi tulevatkaan suhteet ole täydellisiä. Jokaisessa suhteessa jollain lailla joskus satutetaan. Sanoilla, teoilla tai tekemättä jättämisillä. Älä kuvittele heille taivasta.

PETETYN IHMISEN EI PITÄISI MAKSIMOIDA KIPUAAN SOSIAALISEN MEDIAN KAUTTA

Joskus toisesta naisesta tulee ex-kumppanimme elämän suurin rakkaus ja toisinaan sitten taas ei. Me emme heidän tarinan lopputulokselle mahda mitään. Eniten uskottomuudessa loukkaa yhtäkkisesti katoava reiluus ja sen tilalle saapuva epärehellisyys. Se tunne, kun toinen ei katsokaan sinua enää silmiin. On kamalan vaikeaa yhtäkkiä ymmärtää, että minulle vieläkin rakas ihminen ei enää olekaan puolellani vaan minua vastaan. Sen lisäksi, että se on todella kummallista, se myös suututtaa, itkettää, ahdistaa ja ihmetyttää.

Sinun itsesi kannalta olisi äärimmäisen tärkeää olla viemättä kaikkia noita tunteita sosiaaliseen mediaan. Että edes sinä pystyisit säilyttämään reiluutesi. On vaikeaa pitää kiinni omista periaatteistaan, kun yhteiset aatteet ovat haihtuneet savuna ilmaan.

Monesti mietin oliko erot ennen somea jotenkin vähemmän melodramaattisia ja oliko irtipäästäminen jollain tavalla helpompaa. Oliko helpompaa, kun ei voinut kytätä onko puoliso Simpeleellä vai Sri Lankassa. Tai, että muistuttaako hänen uusi kumppani enemmän naapurin Marjaa vai sittenkin Madonnaa.

Vaikka tänä päivänä sosiaalinen media mahdollistaakin kyttäämisen monella eri tavalla. Älä tee sitä. Anna hänen mennä. Anna hänen sitäkin kautta olla. Vertailemalla teidän ollutta elämää hänen uuteen elämäänsä aiheutat vaan valtavaa mielipahaa itsellesi, sillä aina siinä uudessa elämässä on jotain mitä teillä ei ollut. Sitä hän lähti hakemaan ja sitä hän varmasti tavalla tai toisella saa. Ainakin ensialkuun. Niin sen kuuluukin mennä. Niin se menisi, jos se olisit sinä sen uuden onnen kynnyksellä. Sinun on annettava heidän olla.

Sosiaalinen media ei ole ainoastaan riskaabeli paikka petetyille. Se on sitä myös toiselle naiselle. Ei ole reilua haukkua sosiaalisessa mediassa ex-vaimoja, joiden kanssa ei välttämättä ole koskaan edes puhunut. Eroon sisältyy aina kamalan paljon tunteita, niin jätetylle kuin myös lähtijälle, eikä niiden tunteiden tulkiksi tulisi kenenkään ulkopuolisen ryhtyä. Ei eron keskellä olevat ihmiset toimi aina fiksusti, toisia osapuolia menneestä ajasta kiitellen eikä toivo toisilleen pahan sijasta hyvääkään. Mutta ei se oikeuta ketään kivittämään näitä ihmisiä sosiaalisen median alttarilla, vain saadakseen lisää huomioita omalle rakkaustarinalleen. Toinen nainen ei saa miehen mukana ylimaallisia oikeuksia. Hän saa vain hänet.

Surutyötä helpottaisi, jos muistaisimme aina sen, että somessa on äärettömän helppoa kietoa kaikki keijupölyyn. Näyttäytyä aina vaan onnellisimmillaan. Mutta ehkä nämä ihmiset ovat meistä niitä kaikista keskeneräisempiä. Ja sekin on ihan ok. Heidän tarpeensa loistaa on osa heidän tarinaansa.

Vaikka toinen nainen ei useinkaan koe ex-vaimoa uhkaksi, niin joskus he kuitenkin pelkäävät olevansa laastareita. Eräänlaisia oljenkorsia uuteen elämään. Mitä ikinä he sitten ovatkin, jälleen kerran, osa heidän tarinaansa. Ei enää sinun.

EI VAADI IHMEITÄ, JOTTa PYSTYy OLEMAAN JÄNNITTÄVÄMPI KUIN KOTONA ODOTTAVA VAIMo


Uuden onnen kynnyksellä miehet usein muuttuvat uuden kumppanin rinnalla myötäileväksi, omat tavat unohtaviksi ihmiseksi. He taipuvat uuden naisen tapoihin huomattavasti helpommin kuin naiset. Moni pitkästä suhteesta eronnut aikuinen nainen ei ole enää valmis tinkimään tavoistaan tai olemuksestaan, uuden rakkauden tähden. Naiset ajattelee ehkä useimmiten, että he kelpaavat juuri tälläisenä kuin he ovat tai sitten he eivät haluakaan kelvata. Kun taas miehet muuttaa helpommin tapaansa pukeutua, syödä, juhlia ja puhuakin, jos uuden rakkauden ylläpitäminen sitä edellyttää.

Niinä hetkinä kun on vaikeaa, muista, että ikuisesti ei kukaan pysty olemaan jännittävä. Ja se on monesti se tunne mikä saa pettäjän pettämään, se pieni tunne salaisuudesta. Se jännitys kiihottaa, monien tasaisten vuosien jälkeen, se on se eloon herättävä voima, jota kaikki ei pysty eikä edes halua vastustaa. Eikä oikeasti vaadita ihmeitä, että tarjoaa enemmän jännitystä kuin me Nanson yöpaidassa nukkumaan menijät.

Tuo muutos tuntuu monesti jätetystä naisesta todella pahalta. Että sen uuden ihmisen myötä siitä rikkinäisiä sukkia käyttävästä sohvaperunasta, sosiaalisesti erakoituneesta miehestä tuleekin yhtäkkiä vaaleissa pellavahousuissa kulkeva kosmopoliitti. Vain sen toisen naisen vuoksi. Kyllä siinä heikompi ihminen helposti katkeroituu ja toivoo, että koko mies olisi kuollut eikä uuden onnensa kynnyksellä. Ja me. Me menemme edelleen nukkumaan samoihin lakanoihin, siinä samassa Nanson sinapinkeltaisessa yöpaidassa. Tuntuuhan se toki vaikealta.

TAVALLINEN NAINEN PYYHKII NANSON YÖPAITAAN NIIN NENÄNSÄ KUIN KYYNELEEnsäkin

Pitkässä parisuhteessa on normaalia tuntea kiinnostusta suhteen ulkopuoliseen ihmiseen. Aina sen kiinnostuksen pohjalta ei kuitenkaan ole tarvetta toimia ja siinä kai on onnellisen ja onnettoman ihmisen ero. Onnellisen ihmisen on helpompaa jättää se kiinnostus oman pään sisäiseksi, kun taas onnettomaksi itsensä tunteva ihminen on alttiimpi toimimaan sen heränneen kiinnostuksen perusteella. Kiinnostus itsessään ei ole vielä kenenkään pettämistä, vasta sen pohjalta tapahtuva toiminta usein on. Jokainen tarina saa kuitenkin alkunsa ihmisen pään sisältä, kuvitelmasta, haaveesta tai toiveesta. Joskus sitten niiden toiveiden ja haaveiden johdattamana sitä huomaa henkisesti irtautuvansa omasta puolisostaan ja kohdistavansa katseensa ja tulevaisuuden toiveensa uuteen, oman suhteen ulkopuoliseen ihmiseen.

Mitä tulee niihin toisiin naisiin. Niin tunteet ne on heilläkin. Kyllä he kamppailevat omatuntonsa kanssa. Käyvät henkistä painiottelua itsensä kanssa. Sitä kutsutaan inhimillisyydeksi. Kyllä he punnitsevat onko kaikki todella sen arvoista, että hajoaa perhe, niin ehkä oma kuin vieraskin perhe. Ihan yhtä lailla kuin kenenkään suhde tai avioliitto ei tavallaan ole turvassa pettämiseltä, niin ihan yhtä lailla moni meistä on kykeneneväinen astumaan tuohonkin rooliin. Joskus vaan jotain syntyy vaikka jotain muuta on vielä kesken. Hyvätkin ihmiset horjuu. Hyvätkin ihmiset voi hairahtua. Ei se oikeuta pettämistä, eikä tee siitä yhtään helpompaa kestää. Mutta ehkä se auttaa ennen pitkää antamaan anteeksi. Sillä sitä sinä tarvitset, anteeksiantoa.

Ei me aina saada tarinallemme sellaista loppua kuin olisimme toivoneet ja uskoneet saavamme. Mutta me saamme uusia alkuja. Alkuja, joiden äärellä pitää uskaltaa mennä kohti tuntematonta. Vaikka pelottaa. On ihan oikein surra ja luopua omalla tavallaan, mutta kunpa pystyisit kohtaamaan surusi kuin kunniavieraan. Se on käymässä vain.

Seuraavan kerran, kun vedät yllesi sen Nanson niin tutuksi käyneen yöpaidan, sen johon aikanaan pyyhit niin nenäsi kuin kyyneleesikin, toivon, että tiedät ettet tarvitse punaista pitsiä ja törrörissejä. Aivan tavallinen riittää. Sinä riität.

LIIAN KILTTI IHMINEN TIETÄÄ, ETTÄ JATKUVA TOISEN TAHTOON TAIPUMINEN TEKEE KIPEÄÄ


Ihminen, jonka tahto on usein toisen ihmisen, tietää yleensä olevansa liian kiltti. Hän tietää olevansa liian ymmärtäväinen, sillä hänen mielestään mahdollisuutta seuraa aina uusi mahdollisuus. Hän ei koskaan kuule itsensä korottavan ääntään, vaan hän ennemminkin huomaa aina olevansa se, joka päätyy pyytelemään anteeksi. Hän jos kuka inhoaa erimielisyyksiä. Mielipiteitä hänellä harvoin on. Ja jos onkin, niin hän tuskin sanoo niitä ääneen. Hän harvemmin on suhteessaan täysin rehellinen, ettei vaan sanoisi jotain mikä loukkaisi toista. Erimielisyydet ovat hänelle aina uhka ja hän tekee kaikkensa, ettei mikään pääse vahingoittamaan hänen vaivalla ylläpitämäänsä perusturvallista elämää. Ei varsinkaan hän itse. Niinpä harmonia parisuhteessa ja toisen hyvä mieli on arvokkampaa kuin se mitä hän itse huomaa haluavansa.

Minä olen ollut tämä ihminen. Tämä liian kiltti, kaikkia muita miellyttävä ihminen. Kesti kauan tajuta, etten minä ollutkaan enää se kuvittelemani kiltti kaikkivaltias, joka säätelemällä omia tunteitaan ja käytöstään, pystyi hallitsemaan muiden ihmisten elämää. Heidän onnellisuutta tai onnettomuuttaan. 

Harvoin mikään asioihin herääminen, tapahtuu ohikiitävässä hetkessä tai helposti. Ei minun kohdalla ainakaan. Olen aina jollain tavalla ollut sitä ajatusta vastaan, että syy meidän aikuisiän käytökseen, juontaisi juurensa lapsuudestamme. Mutta pikkuhiljaa olen opetellut näkemään sen, että minä tavallaan kasvoin kiltiksi. Minulle opetettiin hyvät tavat ja toisten huomioonottaminen. Muistan jo lapsena voimaantuneeni toimiessani sovittelijana. Tunsin saavani sitä kautta hyväksyntää ja huomiota. Iloitsin ollessani kiltti tyttö ja saadessani kehuja siitä. 

Minulla oli aina myös valtava tarve olla isäni tyttö. Pidin aina hänen puoliaan, varsinkin niinä aamuina, kun huomasin hänen heräävän olohuoneen sohvalta. Muistan säälin, jota tunsin häntä kohtaan ja kuinka kovasti halusinkaan, että hänellä olisi äitini tuimista katseista huolimatta noina päivinä hyvä mieli. Tähän ikään mennessä toki ymmärrän jo sen, ettei yksikään mies nuku sohvalla ilman painavaa syytä, joten isäni oli paikkansa taatusti ansainnut. Mutta en koskaan olisi arvannut, että nuo muistot nousisivat niin suureen rooliin vielä aikuisena. 

Harva meistä kuitenkaan saa elää läpi elämänsä ilman, että koskaan joutuu kohtaamaan suurinta mahdollista vastustajaansa, eli itseään. Kohtaaminen tapahtuu yleensä silloin, kun tulee pakottava tarve ymmärtää kuka on ja mitä elämältä vielä haluaa. Ja vaikka meidän on tarkoitus kulkea elämässä aina eteenpäin, niin itseämme opimme ymmärtämään parhaiten kun pysähdymme katsomaan taaksepäin.

KILTIN IHMISEN ON HELPPO ELÄÄ, KUN JOKU TOINEN VETÄÄ RAJAT HÄNEN PUOLESTAAN

Jokainen meistä on kasvanut erilaisista lähtökohdista käsin. Jokaista meistä on muovannut erilaiset ihmiset ja tilanteet elämässä. Jokainen meistä myös jättää jälkiä toisiin ihmisiin. Kun parisuhteessa kaksi erilaista ihmistä yhdistää elämänsä yhdeksi, toisen ollessa esimerkiksi liian kiltti, niin valtasuhteet helposti vääristyvät. Eikä se välttämättä ole kenenkään syytä. Kiltin ihmisen on vaan niin kamalan helppo heittäytyä suhteeseen, missä joku toinen sanelee säännöt ja määrittää rajat ja jonka onnellisuudesta voi vielä olla riippuvainenkin.

Minun kiltteyskuormani alkoi täyttymään hiljalleen, vuosien mittaan. Mitä pidempään olin kuuntelematta ja kunnioittamatta omaa tahtoani, sen enemmän säilöin sisääni vihaa ja katkeruutta. Nuo negatiiviselta kuulostavat tunteet toimivat kuitenkin eräänlaisina suunnannäyttäjinä, sillä ne pakottivat minut kyseenalaistamaan pieniä asioita arjessa. Aloin pikku hiljaa väsymään roolini kantamiseen. Siitä isin pikku tytöstä oli kasvanut oman onnen kustannuksella, miestä miellyttävä nainen. Aloin väsymään myös siihen, ettei minun huonoille päiville ollut koskaan tilaa ja kuinka toisen huonoja päiviä kuului vaan kestää. Hetkittäin teki mieli kiljua ääneen, että ”entäs minä ja se mitä minä haluan!”. Silloin en vielä kyennyt tajuamaan, että olin itse vastuussa tuostakin tunteesta. Sillä ikävä kyllä ja onneksi, me olemme vastuussa omista valinnoistamme. 

Minusta kiltteys kuoriutui pala palalta elämän kriisien, ikääntymisen ja omien oivallusten myötä. Aluksi kaikki oli todella haparoivaa. Annoin ensin esimerkiksi toisen mököttää tunnin sijasta kokonaisen päivän, sitten kaksi. Samalla tunnustelin itseäni, että romahtaako maailmani siihen, ettei tuo toinen ihminen ole huomaavinaan minua. Ei se koskaan romahtanut. Sitten aloin pienesti sanomaan asioissa vastaan. Kaikki ei enää ollutkaan minulle ihan sama. Tälläinen muutos ihmisessä on aina omiaan hämmentämään parisuhteessa valtaa pitänyttä osapuolta. Kun toinen on ollut rinnalla vuosien ajan hymyssä suin, on vaikeaa ymmärtää, ilman sen suurempaa sisällissotaa, miksi se hymy hiljalleen hiipuu ja häviää. 

Itse en oikein vieläkään ymmärrä miten siitä herkästä ja kiltistä tytöstä kasvoi pettämiseen ja ilkeyteen kykenevä nainen. Että niin pitkään kun tein nurinkurisestikin kaikkeni, että meillä ja miehelläni oli hyvä ja kiva olla, niin sitten huomaankin repiväni sen kaiken rikki. Siinä katosi muiden silmissä kiltteys kertalaakista kuin pieru Saharaan ja minusta tuli kapinoiva keski-ikäinen nainen. Ja kun keski-ikäinen nainen alkaa kapinoimaan, niin se ei välttämättä ole mikään maailman kaunein näky. Siinä on kuulkaa ripsivärit useammin poskilla kuin ripsissä. 

KILTTI IHMINEN TEKEE PALVELUKSIA MUILLE ANSAITAKSEEN RAKKAUTTA

Minä kiitän Luojaani siitä, että en ole koskaan hävennyt sitä, että hain ja sain apua terapian kautta. Minä olin mieletön myötäilijä, monen ihmisen miellyttäjä sekä pelottavan päättämätön ihminen. Minä tarvitsin ulkopuolista valonantajaa. Sain terapian kautta diagnoosin ahdistuneisuushäiriöstä. En ole masentunut eikä mieleni ole sairas tavalla, että saisin apua reseptilääkkeistä. Ahdistuneisuushäiriössä on kysymys siitä, että ihminen ei uskalla olla onnellinen, koska pelkää koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi. Minussa tämän laukaisi oman lapsen menetys, jonka jälkeen moni tärkeäkin asia muutti tai menetti merkityksensä kokonaan. Sen jälkeen ei enää myöskään huvittanut olla niin kovin kiltti.

Oikotietä onneen ei tässäkään asiassa ole. Ollaakseen onnellinen omillaan, vaikka olisikin parisuhteessa, se vaatii omien rajojen tunnistamista, niiden vetämistä ja niistä kiinnipitämistä. On lopetettava tekemästä muille palveluksia ansaitakseen rakkautta. Rakkautta ei voi ostaa eikä myydä, eikä sitä myöskään kuulu ansaita. On myös opeteltava tunnistamaan omat tarpeensa, tiedettävä mitä itse haluaa. Ja on ehdottomasti lopetettava tuntemasta mielipahaa siitä, ettei nyt vaan halua/jaksa/huvita tehdä mitä pyydetään. On opittava tekemään omia valintoja.

JOKAISELLA MEISTÄ ON VALTAA JA VASTUUTA, JOPA LIIAN KILTEILLÄ IHMISILLÄ

Meitä hauraita ja liian kilttejä ihmisiä moni ohittaa tietämättään joka ikinen päivä. Me ollaan kassaneitejä, trukkikuskeja, lastenhoitajia, toimistotyöläisiä, pitkäaikaissairaita ja työttömiä. Ei meistä kenestäkään päällepäin välttämättä huomaa, että olemme tietyllä tavalla taakankantajia. Ei meistä näy päällepäin se, että meidän onnellisuus riippuu aina muiden ihmisten onnellisuudesta, heidän mielenliikkeistään, sanoistaan, teoistaan tai tekemättä jättämisistään. Ei meistä päällepäin huomaa, että usein päädymme sanomaan kyllä, vaikka haluaisimme sanoa ei. Eikä huomaa sitäkään, kuinka jatkuva toisen tahtoon taipuminen tekee kipeää.

Jokaisella meistä on valtaa ja vastuuta, jopa liian kilteilläkin ihmisillä. On jokaisen omalla vastuulla valita ympärilleen ihmisiä, jotka eivät hyväksikäytä kiltteyttä. On myös jokaisen meidän vallassa pyrkiä eroon liiallisesta kiltteydestä. Totuus on, että ketään toista emme pysty muuttamaan, tekemään hänestä yhtä kilttiä tai kiltimpää. Joten ainut henkilö, jonka menneisyyttä voimme yrittää ymmärtää, katsoo meitä peilistä. Hän on se arvokas ihminen, joka ansaitsee onnellisen ja omannäköisen elämän.

Olen monesti miettinyt mikä on liiallisen kiltteyden vastakohta ja tullut siihen lopputulokseen, että se on ihminen, joka ei koskaan kumarra ketään. Kumpi siten onkaan pahempi toistaan?

HETKET ENNEN EROA OVAT IRTIPÄÄSTÄMISEN ESILEIKKIÄ, JOLLOIN TAPPAA TAHTOA TOISELTAKIN


Parisuhde on kuin pitkä lista Kaija Koon biisejä peräkkäin. Ensin löydetään toisesta ihmisestä jotain tärkeää ja ollaan erottamattomia. Elämä on jonkun aikaa pelkkää voittoo. Kerrotaan, että kaivataan. Sitten pikkuhiljaa sydän onkin jo hieman kallellaan ja mietitään kuka kusipää keksikään rakkauden. Tässä vaiheessa yleensä myös jommankumman poskia pitkin valuu kylmät kyyneleet. Hiljaa siinä sitten katsotaan kun jotain häviää. Eletään hetki vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla ja toivotaan, että alettaisiin jo pian unohtamaan. Itkunsekaisena ihmetellään miksei saatukaan onnellista loppua. Ennen kuin huomaammekaan, ympärillämme on joukko supernaisia, jotka muistuttavat meitä siitä, että vaikka elämä on yksi pitkä maraton, se on pakko elää vain päivä kerrallaan.

Jokainen eronnut ihminen tietää miltä tuntuu se viimeinen yhdessä vietetty yö. Miltä tuntuu kuunnella sen rakkaan ihmisen hengitystä siinä vierellä vielä sen yhden yön ajan. Miltä tuntuu ne tyynyä vasten tukahdetut kyyneleet. Jokainen eronnut ihminen tietää miten painostavalta tuo yö tuntuu. 

Mutta ennen tuota yötä, on ollut lukematon määrä päiviä, jolloin tunteita on tapettu urakalla, yleensä puolisolta piilossa. Harva meistä sanoittaa ne ensimmäiset epäröinnin kynnykselle saapumiset, ajatuksensa siitä, ettei juuri nyt olekaan varma onko tämä se mitä loppuelämältään haluaa. 

Ja voi luoja kuinka monen kynnyksen yli sitä pitääkään astua, ennen kuin voi sanoa olevansa päätöksestään varma. Välillä tuntuu, että juoksee kaikkien kynnysten yli takaisin sinne mistä aikoinaan lähti, koska sitä säikähtää. Päätösten lopullisuutta, omia tunteitaan ja tunteettomuuttaankin. Itse en ole koskaan tuntenut niin paljon erilaisia tunteita, kun tunsin kulkiessani kohti omaa eroani. Eniten minä pelkäsin. Sitä kuinka pärjään ilman toista. Yksinäisyyttä ja sitä, että entä jos lähteminen sittenkin on virhe. Olin myös surullinen. Surullinen siitä, etten pystynyt saamaan kiinni siitä tunteesta, joka joskus oli tuonut perhosten lisäksi myös virtahepoja vatsaan. Surullinen myös kaikista menneistä vuosista, sillä ne tuntuivat kamalan hukkaan heitetyiltä. Olin kuitenkin myös toiveikas, siitä kaikesta mikä tulisi eron myötä mahdolliseksi. Iloinen kaikista bridgetjonesmaisista fantasioista siitä, millaista sinkkuelämä tulisikaan olemaan. Ja häpeissäni. Häpeissäni, että meille kävisi niin miten ei koskaan pitänyt olla mahdollista käydä. Tunsin myös sääliä. Sääliä kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joihin päätökseni tulisi tavalla tai toisella vaikuttamaan. Taisin sääliä siinä samassa rytäkässä jopa koiraa. 

Meidän piti olla me, ikuisesti erottomattomat. Tunsin epäonnistuneeni, vaikka tajusinkin, etten ollut ainut joka epäonnistui. Mietin, onko tuo toinenkin meihin aivan yhtä väsynyt ja tunteeko hänkin olonsa aivan yhtä voimattomaksi, mutta koskaan en kyennyt sitä häneltä ääneen kysymään. Hetkittäin pakotin itseni tahtomaan tiukemmin, koska niinhän meitä kehoitetaan tekemään. Oli kauheaa tehdä päätös perheen rikkomisesta, kaikkien noiden tunteiden keskellä. Yrittää pohjata päätöstä järkeenkin, lähdenkö vai jäänkö.

EROA HAUTOVA IHMINEN HARVOIN PUHUU PUOLISOSTAAN KAUNIISTI

Moni eroa miettivä, etenkin nainen, värittää tunteitaan ja varsinkin miehensä puutteita ystävilleen. Niin minä ainakin tein. Väritin meidän tarinaa omille ystävillemme. Kerroin heille mieheni mökötyksestä, hänen tavastaan kouluttaa minua, hänen harmaista päivistään, hänen hullunkurisista ajatuksistaan koskien kotitöitä, yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteestani, jonka hän sai aikaan, läheisyyden kaipuustani ja siitä, kuinka elämä tuntui valuvan hukkaan tämän ihmisen vierellä. Tarvitsin ystävieni tukea päätökselle, jonka olin jo tehnyt, mutta jonka toteuttamiseen uskallus ei yksin riittänyt. Monesti me naiset teemme niin, sillä ympärillämme olevat supernaiset ovat taitavia verkonkutojia, jonka varaan on eron yhteydessä turvallista heittäytyä. Miehillä tämä verkko valitettavasti monesti puuttuu. Ikävä kyllä, huomasin kaiken tuon keskellä olevani loistava kusipäiden kuvittaja. Ja vasta jälkikäteen tajusin, että tarkoitukseni oli ainoastaan saada itseni näyttämään paremmalta, omien ystävieni silmissä. Ihmisten, jotka olisivat seisoneet vierelläni vaikka olisin vain tyytynyt toteamaan, että en rakasta häntä enää. Sen kummemmin mitään selittelemättä. 

Muistan, kuinka ennen eropäätöstä katsoin monesti miestäni hänen kulkiessaan talosta ulos ja mietin, miltä tuntuisi jos tuo mökötykseen taipuvainen mies ei tulisikaan enää takaisin kotiin. Että olisiko minun helpompi hengittää ilman häntä. Toisinaan toivoin hänen olevan kusipäisempi, jotenkin ilkeämpi, että saisin jonkun ”oikean” syyn lähdölleni. En ollut tekemässä lähtöä alkoholisimin tai alistamisen vuoksi. En minkään mutkat heti välittömästi suoraksi selittävän syyn vuoksi. Mietin lähtöä, koska olin tietyllä tavalla tunnoton, mutta tunsin kuitenkin oloni yksinäiseksi ja kaipasin tunnetta siitä, että olen elossa. Toivoin niin kovasti ja pelottavan itsekkäästi, että syy olisi jotenkin vain hänessä, ei minussa ja siinä, etten pystynytkään parempaan. 

Minä en koskaan oikeasti puhunut miehelleni, en ennen kuin oli liian myöhäistä, hänelle. Toin muutamissa keskusteluissa esille tyytämättömyyttäni, mutta en ikinä antanut hänen ymmärtää, että ero olisi vaihtoehto. Nostin eron esille vasta kun olin jo henkisesti muualla. Parisuhteestamme poistunut. Ihminen voi nimittäin olla sisältä todella pahasti rikki ja silti elää melko normaalia elämään, ilman, että monikaan kiinnittää häneen sen suurempaa huomiota. Ilman, että hieman poissolevaa käytöstä edes kotona kyseenalaistetaan. Kyllä pyykkivuorten taakse on kuitenkin suhteellisen helppo paeta hetkinä, jolloin ei halua tulla huomatuksi.

EROPÄÄTÖSTÄ TEHDESSÄ TAPPAA TIEDOSTAMATTAAN TAHTOA TOISELTAKIN

Harvoin mikään parisuhde yhdessä yössä kaatuu. Usein jompikumpi osapuolista on hautonut eroa mielessään jo pidemmän aikaan. Tunnelma on saattanut olla pitkään jo painostava, hiljainenkin. Ei välttämättä riitojen sävyttämä, mutta jotenkin sanaton. Minä itse haudoin ajatusta erosta useamman kuukauden ajan ja se aika on jäänyt mieleeni todella piinaavana. Pohdin yötä päivää sitä minkä tulisi muuttua, että tässä olisi hyvä olla, voinko itse muuttua, tehdä jotain enemmän, voinko oppia olemaan inhoamatta tuon ihmisen ärsyttäviä tapoja, voinko koskaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kotitöistä tai rahan käytöstä, voinko luopua tahdostani saada omaa aikaa vaikka olenkin parisuhteessa, voinko ylipäätään olla onnellinen tuon ihmisen kanssa ja se suurin ajatus kaikista oli, että tässäkö tämä elämä on? Tuon ihmisen rinnalla? Tätäkö se nyt sitten vaan on? En suinkaan mennyt nukkumaan yhtenä iltana ja seuraavana aamuna tajunnut haluavani erota. Ei. Se prosessi, joka johti eroon oli pitkä ja vivahteikas. Otin askeleita eteen, taakse ja sivuille. Ja välillä tapoin tahtoa toiseltakin, olemalla mulkoileva olankohauttelija. 

Minulla kuitenkin oli aikaa käsitellä eroa omassa aikataulussani, niinä hetkinä kun halusin. Kun taas sillä toisella, se prosessi käynnistyi vasta silloin, kun uskalsin lausua ääneen ne sanat ”haluan erota”. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa varautua, ei samalla tavalla kuin minulla oli. Muistan kuinka vakuutin itselleni, että hänellä oli kaikki aika ja mahdollisuus huomata ilmassa aivan samat merkit mitkä huomasin minäkin ja että oli hänen valintansa olla tekemättä asioille mitään. En kertaakaan ajatellut, että hän olisi elänyt täysin onnellisessa suhteessa, koska en siinä elänyt minäkään.

SINÄ ITSE TIEDÄT MILLOIN ON VIIMEISEN YÖN AIKA

Minulla ei ole antaa minkäänlaista vastausta siihen, milloin tietää onko oikea aika lähteä vai pitäisikö sittenkin tahtoa tiukemmin. Tai, että milloin on yrittänyt tarpeeksi. Joku meistä tekee päätökset mitään pelkäämättä, kun taas toinen jähmettyy onnettomaankin elämään, koska pelkää muutosta. Ainut neuvo minkä voin antaa on se, että vertaa hyvien päivien määrää suhteessa huonoihin päiviin. Ehkä sitä vertausta tekemällä pystyy parhaiten pysähtyä kuuntelemaan itseään, miettiä miltä tuntuu, tässä suhteessa, tämän ihmisen rinnalla. Minä en ole koskaan ollut mikään maailman paras ”yön yli nukkuja”, vaan olen tehnyt todella suuria päätöksiä sen hetkisen tunteen perusteella ja joskus ne päätökset ovat jälkikäteen tuntuneet hätiköidyiltä. Mutta usko minua siinä, että sinä tiedät kyllä kun/jos aika on oikea. Itseään ei pidä pakottaa lähtemään, sillä silloin on riski, että päätöstään tulee katumaan. Ja ikinä ei pidä sekoittaa hetkellistä pitkästymistä ja haluttomuutta, jota varmasti jokainen parisuhteessaan joskus tuntee, välinpitämättömyyteen, joka on aina rakkauden vastakohta.

Kaksi asiaa olen oppinut omien erojeni kautta. Ensimäinen on, että aina se sattuu. Eroaminen. Olit sitten se hiljainen eroajatuksen hautoja tai se, josta halutaan erota. Sydämen särkyminen säteilee koko kehoon ja niin sen varmasti kuuluukin tehdä. Toinen asia on, että sydän haluaa mitä se haluaa. Ikuisesti et pysty yhteisellä asuntolainalla jäämistäsi järkeistämään, sillä hyvin harvoin sydän on loputtomiin ylipuhuttavissa tahtomaan vastoin omaa tahtoaan.

Ja niin saapuu se viimeinen yö. Olet kuvitellut lähtösi lukemattomia kertoja. Miettinyt kaiken valmiiksi. Sisustanut lukemattomia kertoja mielessäsi oman kotisi. Miettinyt olisiko turkoosi vai lila sittenkin kivempi väri sohvatyynyissä. Ottanut selvää kuinka sähkösopimus solmitaan ja mitä vakuutuksia tarvitset. Tehnyt listaa Ikeasta ostettavista tavaroista. Miettinyt erojuhlien ohjelmaa yhdessä supernaistesi kanssa. Voit kuvitella kaiken muun, mutta sitä viimeistä yötä sinä et koskaan pysty etukäteen kuvittelemaan. Toivon sinulle voimia siihen yöhön. Siihen hetkeen kun hän pimeässä kääntyy vielä kerran puoleesi ja kysyy, oletko päätöksestäsi varma ja pienen ohikiitävän hetken sinä epäröit. Toivon voimia siihen hetkeen, kun olette aivan lähellä loppua. Sinä hetkenä sinuun sattuu.